Ässä
 |
| No man is an island |
Väsymys on kuluvana vuonna saanut
aivan uudenlaisia mittasuhteita elämässäni. Olen tottunut kiitämään monta
rautaa tulessa ulkopuolisten ihmetellessä, miten ehdin niin moneen paikkaan. Parhaillaan
tuntuu, että jaksan juuri ne arjen pakolliset asiat, koska arki itsessään
vaatii minulta niin paljon. Uudelle paikkakunnalle muuttaminen, uudessa työssä
aloittaminen ja gradun kanssa samaan aikaan taisteleminen tuntuvat vieneen
kaikki mehut minusta.
Olen kovettanut itseni kestämään
tätä väliaikaista tilannetta, mutta kuoreni on alkanut murtua. En pysty
rentoutumaan keskeneräisen gradun kolkutellessa takaraivossa taukoamatta. Olen
jatkuvassa valmiustilassa, en pysty hellittämään. Ja mikä koomisinta: haluan gradusta
niin kovasti eroon, että mieluusti kirjoittaisinkin sitä joka päivä, koko ajan.
Valitettavasti tai onneksi minulla on kuitenkin töitä, parisuhde ja muuta
elämää, jotka vievät aikaani väistämättä. Ihmiset saattavatkin kuulumisten
sijaan kysyä suoraan: ”No mites sun gradu edistyy?”. Avopuolisoni ei uskalla
enää kysyä. Tunnen käsittämätöntä häpeää, mikä kuluttaa energiaani entisestään.
Olen altis ajamaan itseni äärirajoille.
Sitten ihmettelen, miten olen taas päätynyt samaan tilanteeseen. Parhaillaan
tuntuu kuitenkin siltä, että olen elänyt säästöliekillä viimeiset kaksi
kuukautta. Olen joutunut laiminlyömään perhettäni ja ystäviäni, mikä pahentaa
olotilaani entisestään. Jokainen kahvitreffipyyntö tuntuu taakalta kuormassa,
en saa enää liikkunnasta samanlaista energiaa kuin aikaisemmin, purskahtelen
työmatkabussissa kyyneliin ja olen nukkunut työaamuna viisi tuntia
pommiin.
Tilanne on kuitenkin tehnyt minut
nöyräksi oman itseni edessä: en olekaan väsymätön ja voittamaton energiapakkaus.
Todelliset rajat ovat tulleet vastaan, ne ovat tässä. On ollut hirveän vaikea
myöntää itselleen väsyneensä, vaikka huoli paistaa läheisten katseissa. Yritän
ajatella, että olen joka päivä lähempänä maalia, mutta en olisi koskaan uskonut
sinne pääsemisen vaativan minulta näin paljon.
