Mustikkaiset häämuffinssit

Arpa

Siskoni menee naimisiin lokakuun alussa ja kaason ominaisuudessa kun toimin, on joitakin nakkeja odotettavasti napsahdellut tähän suuntaan. Yksi suurimmista projekteista on 120 häämuffinssin valmistus. Juu-u, 120 kipaletta torttua pitäisi saada aikaan. Rajaehdoiksi on annettu se, että mustikka olisi muffarin maku, kohota pitäisi muhkeaksi ja pullan päälle pitäisi saada jotakin söpöä aikaiseksi. Nyt viimeisimmän kokeilun kohdalla voisi jo melkein pientä innostusta takaraivossa todeta, että vaatimuslistan kohdat ruksitettu.

Näitä muffareita tullaan häissä käyttämään hääkarkkien ja paikkakorttien yhdistelminä - ne katetaan valmiiksi pöytiin jokaisen vieraan paikalle. Tarkoitus ei siis ole, että muffinssit esittäisivät hääkakun virkaa... onneksi! Siitä olisi tullut jo vähän liikaa paineita.

Tämänkertaisen reseptin bongasin yhdessä morsiamen kanssa Keittiöapinan blogista, joka puolestaan oli sen lainannut Voisilmäpeliä-blogista. Tuo viimeinen on ilmeisesti ihan jonkun ammatti-ihmisen blogi, joten odotukset tälle reseptille olivat kovat. Periaatteessa homma olikin toimiva, makuraadin päätöksellä kuitenkin tulen jatkossa lisäämään vaniliinisokeria taikinaan. Öljyn korvasin margariinilla paremman maun toivossa. Lisäksi Hertan kanssa pohdittuamme ajattelimme ehdottaa morsiammelle, että häitä varten "piilotetaan" mustikat muffinsin sisään, jotta muffarin pinnasta tulee tasainen ja yksivärinen. Näin massasydämen kiinnittäminen sujuu paremmin, ja kokonaisuudessaan kattaus on ehkä vähän harmonisempi. 

Tässä siis paranneltu resepti...

Mustikkamuffinsit, 8-12 kpl
- 3½ dl vehnäjauhoja
- 1½ dl sokeria
- 1 tl leivinjauhetta
- ½ tl ruokasoodaa
- 2 tl vaniliinisokeria
- 50g margariinia
- 1½ dl maustamatonta jugurttia
- 1 muna
- 2 dl mustikoita
- koristeeksi vaahtokarkinmakuinen kaulintamassa

Ensin kuivat aineet ja märät aineet yhteen omissa kipoissaan. Yhdistä sitten märät kuiviin. Jos haluat värikkäitä muffareita, sekoita jäiset mustikat varoen taikinaan. Tai laita vuokaan vähän taikinaa, sitten mustikoita, ja lopuksi taas taikinaa, mikäli haluat tasaisen värin pintaan.

Huom! Taikina on todella jytkyä!! Itsellä vieläkin haukkari hellänä taikinan pyörittelystä ja nostelusta muffinssivuokaan. Älä siis pelästy, ilmeisesti raskas rakenne takaa hyvän kohoamisen.

Paistetaan 200 asteessa, noin 20 min. tai kunnes kypsä ja näyttää hyvältä. Anna muffarien jäähtyä jonkin aikaa, ennen koristeiden kiinnitystä. Sydämet tehdään piparien tapaan kaulintamassasta. Massaa on helppo kaulita tomusokeria apuna käyttäen, ja siitä vain muotilla kuviot irti. Massa tarttuu muffariin, kun sipaiset kuvion alapinnalle hieman hilloa. Älä läträä hilolla, muuten tulee liian kostea kuvio ja homma menee reisille.

Ja sitten ei muuta kuin leipomaan... Yllä olevan, kun toteutan kymmenen kertaa niin on 120 kipaletta kasassa. Niin, kunhan ei kämmi yhtäkään satsia!

Työnhaun hauskuus

Arpa

Höpinä päivässä pitää pään pehmeänä, joten jatkan Hertan ja Ässän aloittamaa höpinän tietä. Ja oikeastaan tämänkertaisen höpinän aihekin kumpusi rakkaiden toverieni teksteistä: aion siis avautua töiden hakemisesta. Mahdollisille työnantajille tiedoksi, olen oikeasti ihan mukava ihminen ja hyvä työntekijä.

Tilanne on siis se, että olen tällä hetkellä about kolmatta kertaa vuoden sisään tilanteessa, jossa työsuhde on loppumassa ja työnhaku käynnissä. Oikeastaan töitä olen hakenut säännöllisen epäsäännöllisesti nyt puolitoista vuotta. Tällä kertaa tuntuu kuitenkin jo verenmaku suussa, eli selkeästi vuosien myötä alan suhtautua töiden hakuun aina vain suuremmalla tarmolla (tämäkin teksti kuulostaa jo ihan työhakemukselta, voi pyhä mol sentään).  Toistaiseksi olen aina pelastautunut viime hetkellä työkkärin tiskiltä, joten voin sanoa olevani onnekas. Olen kuullut niin paljon kauhutarinoita työttömyyspäivärahojen hakemisesta, että pelkään sitä varmasti enemmän kuin itse työttömyyttä.

Syyskuun loppuun asti on tällä hetkellä armonaikaa. Voipi olla, että nykyinen työsuhde jatkuu, mutta mitään huhuja tähän suuntaan ei ole kuulunut. Lukuisat ihmiset töissä ovat jo pahoitelleet työsuhteeni päättymistä, joten ilmeisesti kohti ovea ollaan suuntaamassa.

No varsinainen työnhakuhan on aika kummallista touhua. Sitä selaa netissä erinäisiä työpaikkojen ilmoitusfoorumeja tunti tunnilta neuroottisemmin, vaikka tietää, ettei sivuja päivitetä kuin kerran päivässä. Sitä yhdistää itseään LinkedInissä epätoivoisesti sellaisiin ihmisiin, joista ajattelee olevan jotain hyötyä työnhaussa. Surkeaa on, kun joku ei vahvistakaan linkkiä, hän siis kokee, ettei minusta ole hänelle hyötyä. Paljon julmempaa touhua kuin leppoisassa viisbyykissä (facebook erään entisen työkaverini sanoin). Myös profiilikuvaan pitää yrittää panostaa tuolla LinkedIn-maailmassa. Ja kuten meikäläisen profiilista näkyy, ei kuvaa vielä ole. Parina aamuna on yritetty siipan kanssa kuvata. Minä totesin olevani karmean näköinen. Mies siihen, että ”no tolta sä näytät”. Ei hyvä.

Kun joku suurin piirtein oikeansuuntainen paikka löytyy, alkaa varsinainen hauskuus eli hakemusten vääntäminen. Erityisen motivoivaa hakemusten tekeminen on, kun tietää, että samaa paikkaa hakee rapiat sata muuta yhtä aikaansaavaa, vuorovaikutustaitoista ja juuri tästä yrityksestä erityisen kiinnostunutta ihmistä.
Nettihakemukset ovat todellinen piina, se pitää sanoa. Jumankekka, että on raskasta etsiä niistä kalentereista työsuhteen tarkkaa aloituspäivää vuodelta 2007. Ihan tosi, mitä väliä sillä on, aloitinko työt maanantaina vai keskiviikkona. Ja sitten vielä pyydetään, että listataan kaikki työsuhteet. En ole listannut. Uskon, että sillä ei ole merkitystä työnsaannin kannalta, olenko poiminut kaksi viikkoa mansikoita vuonna 2003.

Toisaalta näiden erinäisten nippelitietojen listaaminen on vielä varsin leppoisaa verrattuna niiden varsinaisten hakemustekstien sanailuun. Mitä niissä pitäisi oikein lukea? Olen nähnyt varsin mittavan määrän erinäisiä hakemusten kirjoittamiseen liittyviä lehtiartikkeleita sun muita opastekstejä. Niissä listataan aina sanoja ja kuluneita fraaseja, joita EI pidä käyttää, kuten reipas, iloinen, energinen, ulospäin suuntautunut jne jne. Alkaa hieman usko loppua sen suhteen, että suomenkielessä enää riittäisi adjektiiveja, joilla itseään saisi kuvailla, siis positiivisessa mielessä.

Ja toinen minua askarruttava juttu on myös se, että pitäisi tarjota esimerkkejä näistä kaikista adjektiiveista. Ei siis riitä, että sanoo olevansa organisointikykyinen vaan aina pitäisi kertoa, miten tämä käytännössä näkyy. Jokaisesta adjektiivista kun antaa käytännön esimerkin, niin en tiedä saako hakemukseensa muuta kuin pituutta (joka sekin on pahasta). Hyvät naurut saimme tähän liittyen Hertan kanssa, kun mietimme, miten huumorintajua pitäisi tuoda esiin hakemuksessa. Lisäämällä joka kappaleen loppuun läpyskän osoittamaan hyvää vitsinlohkaisukykyä? Jos tykkää alapäävitseistä, onko se sopivaa vai pitääkö luottaa turvalliseen pikkukalle-läppään?

Erityisen koukeroisen epämääräisiä lauseita muodostuu myös hakemuksen siihen kappaleeseen, jossa yrität kertoa, miksi juuri kyseinen yritys on niin äärimmäisen ihana ja innostava, että voi kun saisin muuttaa sinne vaikka asumaan. Kun todellisuudessa, et oikein edes yrityksen nettisivujen perusteella ymmärrä, minkälaista bisnestä firma harjoittaa. Jos olen edellisessä kappaleessa väittänyt olevani luotettava ja rehellinen, eikö tähän pitäisi sitten kirjoittaa, että haluan teille, koska teillä on auki tehtävä, jossa tiedän pärjääväni ja tarvitsen työn. Tarvitsen työn, jotta saan rahaa. Rahaa tarvitsen, jotta pääsen joskus lomalle ja voin ostaa kaupasta sapuskaa. Ravintoa tarvitsen, jotta en kuole.

”Hyvä yritys x, haluan tämän työn erittäin kovasti. Ilman tätä työtä minä kuolen.”

Pakko avautua

Ässä

Olen ajatellut ehdottaa Valtioneuvostolle uuden viraston perustamista. Se voitaisi nimetä vaikka avautumiskeskukseksi. Avautumiskeskukseen voisi mennä kuka tahansa, minä päivänä ja vuorokaudenaikana tahansa ja purkaa patoumansa täysin estoitta tiskin (panssarilasin) takana istuvalle ihmishenkilölle. Tiskillä oleva ihmisraukka kuuntelisi ja ottaisi vastaan avautumisen avosylin. Tiskejä pitäisi tietenkin olla ruuhka-aikoja varten enemmän kuin yksi, mutta mitään vuoronumerosysteemiä avautumiskeskukseen ei pidä laittaa, vaan avutumiskeskuksessa pätevät viidakon lait: heikoin ja hiljaisin jonon päähän.

Vuosien asiakaspalvelutyössä olon jälkeen minulle on syntynyt voimakas fiilis siitä, että ihmisillä on usein tarve avautua. Joissain tapauksissa he jopa itse ymmärtävät avautuvansa väärästä asiasta väärälle henkilölle, mutta eivät siitä huolimatta estele avutumispurkauksen tuloa. ”Tiedän, ettet sinä tälle asialle mitään voi, mutta...” ; ”Ymmärrän, ettet sinä tästä päätä, mutta..” Tällaisia lauselmia kuulen usein. Niiden kuunteleminen vain tekee työstäni joskus kovin turhauttavaa, asiat harvoin etenevät avautumalla ja raivoamalla. Niinpä avautumiset voisi ulkoistaa täysin avautumiskeskukseen ja muissa asiakaspalvelutilanteissa voitaisi sitten keskittyä itse asian hoitamiseen.

Muuan rouva juuri taannoin aloitti asiakastilanteen sanoen ”Minä haluan tietää, miksi eduskunta on säätänyt sellaisen lain, että...” Ja minä en ole töissä eduskunnassa enkä juristi. Asiakastilanteeseen meni hänen rutkutuksestaan johtuen arviolta 15 ylimääräistä minuuttia ihan vain siksi, että keskustelimme (hän avautui) Suomen yhteiskunnan rappeutumisesta. Rouva nyt nukkuu kuulemma muutenkin rahat tyynyn alla, koska kaikki pankit ovat epäluotettavia riistäjiä.

Avautumistilanteissa peräänkuulutetaan usein myös esimiestä paikalle. Yleensä esimiehellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä ja työntekijä saattaa tietää asian kaikin puolin muutenkin paremmin, mutta jostain syystä esimiehen kaipuu on monella valtaisa. Näin ollen avautumiskeskuksissakin olisi tietenkin aina esimies paikalla, jolle asiansa voi esittää. Ja esimies vastaa ja antaa pahoittelulahjuksena avaimenperän tai pullakahvilipukkeen. Tietenkin pitää löytyä myös mahdollisuus kirjallisiin valituksiin, jotka voi jättää laatikkoon, jota ei tyhjennetä koskaan. Jotkut saattavat avautuessaan heittäytyä aggressiivisiksi, joten heitä varten avautumiskeskuksesta löytyisi pehmustettuja kulmattomia huoneita, jossa he voivat hakata päätään tai asiakaspalvelijanuken päätä seinään. 

 Miltäs kuuloistaisi tällainen avautumiskeskus? Ainakin työantajana se olisi varmasti kerrassaan houkuttava. Ehkä työntekijöille pitäisi maksaa niin likaisen kuin vaarallisen työn lisää ja vielä vaikka sunnuntailisää kaikilta päiviltä. Tervemenoa avautumaan!

(Avautumista tasapainottamaan Tampereen Arboretumin kukkaloistoa)

Muutto Vantaalle

Hertta

Sain töitä Vantaalta. Siispä muutin sinne. Toivottavasti en saa tätä kuulostamaan liian helpolta. Ensin piti vakuuttaa tuleva työnantaja siitä, että mua kannattaa haastatella. Sitten piti vakuuttaa rekrykonsultti siitä, että olen oikeesti hyvä tyyppi ja teen työni kiltisti. Jälkimmäinen oli hurjassa flunssassa aika hankalaa, mutta molemmat meni sen verran hyvin, että työpaikka irtosi. Ja yhä kuulostaa todella helpolta. Töiden saaminen ei sitä ole. Tosin olen sitä mieltä, että perusduunia, kuten siivoamista, on aina halukkaille tarjolla. Mitä spesifimpi työ ja enemmän siitä kiinnostuneempia, sitä vaikeampaa. Mutta tämähän on itsestäänselvyys.

Ja työn saatuani tarvitsin asunnon. Senkin saamisen saan kuulostamaan helpolta. Jokunen sähköposti ja puhelu vvo:lle ja sitten sieltä jo tarjottiin kämppää. Tätä projektia helpotti luultavasti se, että olin jo vvo:n asukas, etsin toisen vvolaisen kanssa kolmiota ja sellaiselta alueelta Vantaata, jonne ei ole kauheaa tunkua.

Piirsin kuvan kämppiksestäni.

Mieheni rakensi linnotuksen.

Tavaroiden pakkaamisen aloitin Tampereella heti, kun kuulin, että lähtö tuli. Eli pöljä kun olen, asuin liki kuukauden pahvilaatikkojen keskellä. Viimeisen viikon asuin laatikko- ja jätesäkkilinnassa. Muuttaminen itsessään on kauhean stressaavaa. Se miten organisoida tavaroiden siirto kaupungista toiseen, kuka kantaa missäkin päässä, mahtuuko sohva, kulkeeko sänky... Pakkaamisesta ja purkamisesta ihan pidän, vaikka ne ovatkin aika hitaita prosesseja. Pakatessa pitää tehdä inventaariota tavaroista jotka säilytetään, heitetään keräykseen tai poistetaan roskikseen. Purkaminen on salapoliisityötä: "mikä tämä on? meneekö kylppäriin vai pöytälaatikkoon? tarvitaanko tätä viikottain vai meneekö ylähyllylle?". Kantaminen on hikistä ja vihaista puuhaa. Tai olisi, ellei lähiympäristö olisi täynnä positiivisia tarmonpesiä. Hämmästyin aina kun jokin auto tai paku oli tyhjä. Kaikki meni niin nopeasti. Itse vain pyörin ympyrää ja tuskailin.

Tavaroitani kämppiksen huoneessa.

Olohuoneen sisustusta.

Nyt olen sitten täällä. Vantaalla. Yksin isossa, keskeneräisessä asunnossa. Kämppis muuttaa parin viikon päästä, mikä on oikeastaan kiva. Ehdin nimittäin laittaa tavarani paikalleen ja varata kaikki hyvät hyllypaikat itselleni. Tosin asuinkumppanini on minua päätä lyhyempi, joten hyllyjako menee luontevastikin tahoilleen sopivasti. Ehdin myös totutella uuteen työhön ja äkäillä yksinäni, joten ei tarvitse väsymystä ja hämmennystä purkaa toiseen ihmiseen. Onneksi näen mieheni aina viikonloppuisin niin pääsen silloin mököttämään. Niin tosiaan, aviomieheni jäi Tampereelle. Ei me sitten oltu vuottakaan aviossa ennen asumuseroa. Sovittiin, että viikonloput otetaan deittailupohjalta eli tehdään mahdollisimman usein jotain kivaa yhdessä. Skype helpottaa pahimpaan eroahdistukseen. En silti suosittele kenellekään.

Hääkirjaan sivuja

Hertta

Kesä on villiä ja vapaata, mutta samaan aikaan yhtä sitoumusta. Tähän aikaan vuodesta "sidotaan paljon solmuja". Olimme juuri viime viikonloppuna yksissä häissä ja tässä elokuussa olisi toiset. Viime viikonlopun häät olivat perinteiset suomalaiset: juhlapaikka oli järven rannassa, ruokana oli lohta ja morsian ryöstettiin. Jännä juttu muuten, miten samat yhdistelmät toistuvat (siihen ne perinteet perustuu), mutta ne voidaan toteuttaa hyvin tai huonosti. Viime viikonlopun häät olivat intiimit ja hauskat. Nautimme olostamme, vaikka emme läheisesti juhlaparia tunnekaan. En ole vielä joutunut huonoissa häissä lusimaan, mutta kyllähän meille tosi-tv on näyttänyt, miten homma voi mennä pieleenkin.

Elokuussa oleviin häihin emme pääse. Harmittaa, sillä tämä pari sanoo toisilleen tahdon Sveitsissä. Kyseessä on puolisoni serkku; morsiamen äiti on sveitsiläinen ja hänen täys-sveikki avomiehensä. En ole vielä ollut häissä, jotka eivät olisi täysin suomalaiset, kahden suomalaisen välillä. Senkin vuoksi olisi ollut mielenkiintoista päästä näihin hippoihin.

Erilaisista häätraditioista kertoo jo kaasolta(?) saamamme kirje. Hän pyytää kaikkia häävieraita askartelemaan sivun hääkirjaan. Sivu saa kuulemma sisältää ihan mitä vain runoista valokuviin tai piirrustuksiin. Mieheni tuskastui hommasta oitis, joten päätin askarrella sivut meidän molempien puolesta.

En voi sietää häävärssyjä. Ilmeisin idea olisi tietty ollut kirjoittaa joku suomalainen "Lempi on kuin porraspuu/ jotkut siihen kompastuu./ Ette menneet nurin narin/ muodostatte hyvän parin.". Karseeta... Aikani sitten koitin muistella rakkauslauluja, joissa olisi hyvä sanoma. Tätä tehtävää hankaloitti vuorostaan syvä inhoni suomalaista musiikkia kohtaan. Tässä kohtaa luovuin koko Suomi-teemasta ja päätin etsiä jonkun sopivan kansainvälisen lurituksen, jossa olisi rakkauden lisäksi vähän pilkettä. Täydellinen biisi löytyi Ally McBealin soittolistalta: Barry White - You are the First, My Last, My Everything. Sanoissa on aitoa jumaloimista, mutta myös jotain hauskaa ja henkilökohtaista. Ja hyvällä tuurilla juhlapari tietää yhdistää sen hauskaan televisio-ohjelmaan.

Toiseen sivuun halusin liittää ruokareseptin. Ja tottakai se resepti on tämän blogin lukijoille tuttu, minun ja mieheni bravuuri: moussaka. Nyt sitten toivon, ettei kumpikaan juhlaparista ole laktoosi-intolerantti. Ruoan voi onneksi tehdä kasvis-versiona, mutta täysin maidottomana, ilman valtavaa kasaa juustoa, se ei toimi.

Teettäähän tämä juhlavierailla työtä, mutta idea on kyllä aivan loistava! Ajattelin itse, että läheisen ystävän häihin voisi lahjaksi vääntää vastaavan. Tosin ihan vain kaveriporukan kesken. Itse metsästin valokuvia vieraskirjaamme varten ennen omia häitäni ja siinäkin oli aikamoinen homma! Saatikka sitten, että tällaisia askarteluja odottelisi joka juhlavieraalta.