Kahdesta kepistä yhteen

Hertta

Viime viikolla sain vihdoin luopua toisesta kyynärsauvastani. En ole naisena siitä epävarmimmasta päästä. Olen ehkä vähän ressaaja ja mietin paljon muiden sanomisia, mutta uskallan tehdä asioita - riipaista. Kyllä se pistää tämmöisen wannabe-amatsoonin aika nöyräksi, kun vihdoin olisi lupa ottaa ensimmäinen 'normaali' askel ja joudun jumpparille myöntämään, että pelottaa. Nyt, kun olen jo vajaan viikon käpytellyt niin, että lasken painon vuoroin molemmille jaloille, mokoma pelko jaksaa taas ihmetyttää. Odotin monta viikkoa malttamattomasti, että pääsisi tuosta Elmasta nyt. (Nimesimme kepit tällä kertaa Elmaksi ja Selmaksi). Olin ihan innoissani, kun meni harjoittelusaliin. Mutta sitten, kun vihdoin tuli aika laskea paino leikatulle jalalle, heilahdin yllättäen taaksepäin - takaisin terveelle jalalle. Kyseessä ei oikeasti ole mikään suuri juttu ja nyt se on ohi, mutta toivon taas hetken muistavani millaista on, kun vastaan nousee seinä, jota ei vain pysty ylittämään. Monella ihmisellä on elämässään paljon korkeampia seiniä, joita on paljon vaikeampi ylittää. Ymmärrän heidän vaikeuksiaan taas hiukan paremmin.

Tällainen leikkausrumba ja jatkuvat kuntoutukset eivät varmaan usein aiheuta kärsijöissään halua taputtaa itseään olalle. Useimmin tällainen lannistaa ja alkaa nopeasti ketuttaa. Itse olen käynyt syvällä itsesäälin alhossa muutamana synkkänä hetkenä. Eniten tässä on kuitenkin jurpannut se, etten ole ollut onnettomuudessa tai urheillut polvea rikki, siinä oli 'valmistusvirhe'. En voi mitenkään syyttää itseäni tai vaikkapa jotain rattijuoppoa asiasta. Tämä oli minussa sisäänrakennettu samaan tapaan kuin vihreät silmät ja tatin muotoiset isovarpaat.

Kuitenkin, nyt kun saan taas kävellä, vaikkakaan en juosta puoleen vuoteen, läiskin itseäni selkään uudestaan ja uudestaan. Pelkoni sairaaloita ja lääkäreitä kohtaan ei ole hälventynyt mihinkään. Tsemppasin kuitenkin itseni leikkaukseen asti. Vaikka polvi leikattaisiinkin monta kertaa, on melko selvää, että tulevaisuudesssani siintää tekonivel. Kyseessä ei kuitenkaan ole asia, jonka pitäisi antaa lannistaa. Ensi viikosta alkaa taas uusi raivokas kuntokuuri. Tämä raejuusto reisistä pitää sulattaa ja sehän käy, kun vihdoin saan tehdä jotain aerobista. Olin pitkin sairaslomaa aika kekseliäs liikkumisen ja itseni ruokkimisen suhteen. Vaikka apua pitikin ajoittain pyytää, yritin tehdä mahdollisimman paljon itse, ihan jo energiankulutuksenkin vuoki.

Töihin palaaminen jännittää. Siellä on tapahtunut niin paljon ja minulla on paljon kiinniotettavaa. Vähän kyllä huolestuttaa, että jotain tärkeää on jäänyt tekemättä. Toisaalta on ihanaa päästä nappaamaan kiinni arjesta. Helmikuu, maaliskuu, huhtikuu ja sitten onkin ihana toukokuu. Seuraavat neljä kuukautta lupaan omistaa itselleni ja ennenkaikkea oikealle reidelleni.

Mikä ihmeen virtuaalijumppa?

Arpa

Elämäni Helsingissä on hurahtanut vauhdikkaasti käyntiin ja arki alkaa muodostua. Toivottavasti ehdin myös bloggailla vähän useammin nyt, kun jokainen ilta ei mene asioiden ja kodin järjestämiseen tai huomisen panikoimiseen.

Yksi tärkeä osa omaa arkeani on koittaa pitää itseni jonkinlaisessa fyysisessä hapessa. Intterweebistä etsin kuntokeskuksia omilta uusilta lähinurkilta ja löysin yhden potentiaalisen aivan kiven heiton päästä. Firman kotisivuilla huomasin, että ryhmäliikuntatunneista noin 95% on niin sanottuja virtuaalijumppia. En ollut ikinä eläissäni törmännyt vastaavaan konseptiin, ja mietinkin, että nämä on näitä "vain isolla kirkolla" -juttuja.


Päätin kuitenkin olla rohkea ja hankkia kortin kyseiseen paikkaan. Sopimuspapereita rustaillessa vastaanoton setä totesi hieman mutisten, että toiset tottuvat virtuaalijumppiin nopeasti ja... toisilla sitten kestää vähän kauemmin. Hieman heräsi epäilykset, mutta siinä kohtaa korttia oli jo höylätty, joten peruutus ei tullut kuuloon.

Aiheeseen liittymätön kuva: auringonnousu Hämeenlinnan kesäyössä.

Pari päivää myöhemmin oli aika suunnata reippaasti tuulta päin. Ensimmäiseksi virtuaalijumpaksi valitsin turvalliselta kuulostaneen muokkauksen. Seuraavan puolen tunnin aikana menetin virtuaalijumppaneitsyyteni oikein iloisen ja kivan näköisen nuoren virtuaalimiehen johdatuksella. Ja sehän oli kivaa, ihan turhaan jännitin! Ohjaaja selosti liikkeitä sekä suomeksi että ruotsiksi, joten kielikylpykin tuli ihan huomaamatta.

Käytännössä virtuaalijumppa toimii siis niin, että salissa alkaa tietyn ohjelman mukaisesti pyöriä jumppavideo, jota sitten seurataan. Seinän korkuisella screenillä ohjaaja on suurinpiirtein aidon kokoinen, joten seuraaminen on helppoa. Lisäksi ohjaajaa voi seurata sivuseinällä olevalta pieneltä screeniltä, jos haluaa jumpata peiliin päin. Itselleni videolla hyppivä ohjaaja oli hyvin mieluisa, koska en kaipaa minkäänlaista vuorovaikutusta ohjaajan kanssa. En siis ole niitä, jota haluaisivat jumpasta mitään sosiaalista ulottuvutta.

Siippa kotona kysyi, että miksi maksaa jumppavideoista, kun niitä löytää netistäkin? No, en tiedä muista, mutta itselleni on aika vaikea ryhtyä jumppailuun kotona, jos mitään tiettyä aloitusaikaa ei varsinaisesti ole. Sitä ajattelee, että kohta pistän videon pyörimään. Plus, oikealla salilla tilat, välineet ja äänentoisto voittavat kyllä aika ruhtinaallisesti kotijumppailut.

Tiivistetysti virtuaalijumpan plussat ja miinukset:
+ edullinen hinta, koska ohjaajakustannukset ovat pienet
+ jumppia pyörii lähes nonstop
+ helppo tehdä itselle sopivia liikkeitä, kun ei ole painetta tehdä kuten ohjaaja tekee
- vaatii itsekuria, koska kukaan ei ole puskemassa laiskottelijaa
- ei sovi aloittelijoille, koska neuvoja ei voi kysyä

Itsetehdyt helmet

Tämän annoin lahjaksi...

...kämppikselleni.

Hertta

Itsetehdyt korut ovat persoonallisia ja uniikkeja. Olen kokeillut jo useita erilaisia tapoja asustaa itseäni. Tällä kertaa tein itse helmiä. Joskus lapsena käytin Cernit-vahaa tällaisen askarteluun, tällä kertaa kokeilin Fimoa. Oikein hyvin toimivat molemmat.

Muutama taustoittava vinkki: Vahaa ei kannata koskaan käyttää sellaisenaan vaan siihen kannattaa aina 'leipoa' vähän toista väriä sekaan, joka leikkaa sävyn harmoniseksi, kunhan samaa väriä käytetään kaikkien käytettävien vahojen sekaan. Itse käytin valkoista. Tämä leipominen onnistuu hyvin samalla kun vahan lämmittää käyttövalmiiksi. Eli palaa pyöritellään ja painellaan ja taitetaan uudestaan ja uudestaan kunnes se käy notkeaksi. Tässä ohessa sävyn leikkaamisen käytetty väri pikkuhiljaa katoaa massan sekaan. Sitä ei siis jätetä näkyviksi seepraraidoiksi

Koristelin helmeni millefiori-tekniikalla. Esimerkkiä vaikkapa tässä. Itse en ole vielä kauhean kätevä, teen vain kukkia ja spiraaleja. Minun tekniikka siis on tehdä pari levyä, jotka asetan päällekkäin ja pyöritän sitten pötköksi. Pötkön sisään muodostuu spiraali, joka muotoutuu kukkakuvioksi kun painan kirjastokorttini neljältä suunnalta pötkön puoliväliin asti. Sitten terävällä veitsellä pötköstä leikataan ohuita viipaleita, jotka painellaan  pienen vahapallon pintaan ja pallo pyöritellään helmeksi niin, että kuvio asettuu tasaisesti. Reikä helmeen tehdään tarpeeksi jykevällä neulalla, että lanka varmasti mahtuu läpi. Lankaa voi testailla varovasti ennen helmen kovettamista.

Tässä hommassa ei muuten talon terävimmästäkään pihviveitsestä ole apua. Itse käytän mattoveistä, mutta se on vähän hankalan muotoinen. Paras olisi pieni, ohutteräinen askarteluveitsi. Ostan ehkä joskus sellaisen, mutta ennen sitä panostan askartelulakkaan. Tuntuu hassulta kiillottaa helmet kynsilakalla. Ennen lakkaamista helmet kuitenkin paistetaan uunissa ja annetaan kunnolla jäähtyä.

Nythän meillon Netflix

Hertta

Netflix on palvelu, johon jää koukkuun. Vastaavia on putkahdellut maailmaan useita, esim. HBO:lla on omansa. Suomalaisille tutuin samantyyppinen viihdespektaakkeli on varmaan Elisa Viihde. Sonerallakin on vastaava ja Viaplayllakin muistaakseni.

Netistä löytyy useita arvosteluja ja käyttäjien kokemuksia Netflixistä. Miinusta se saa tällä hetkellä ohjelmien määrän vähyydestä. Tämä johtuu palvelun tuoreudesta Pohjoismaissa. Mikäli maksavia asiakkaita löytyy, laajenee kai valikoimakin. Plussaa Netflix saa siitä, että sisältöä on laidasta laitaan ja käyttöliittymiä on liki jokaiselle alustalle. Meidän taloudessamme Netflixiä katsotaan tietokoneelta, Wiiltä ja kännykästä.

Minulta Netflix saa kiitosta kategorisoinnistaan. Vuosia olen epätoivoisena sellannut imdb:tä mielessäni ajatus 'minkä leffan katsoisin tänään, kertokaa nyt'. Kaikenlaiset 'related movies' -vinkit ovat aina olleet kullan arvoisia. Netflix haistelee katsomasi rainat ja niiden pohjalta sekä suosittelee että kategorisoi elokuvat ja tv-ohjelmat. Genret kuten 'draamat joissa vahva naispääosa' tai 'englantilaiseen kirjallisuuteen perustuvat elokuvat' ovat tehneet sairaslomastani helppoa aikaa.

Pienoista jännitystä tähän kategoriointiin tuo minun ja mieheni erilaiset elokuvamaut. Useimmin Netflixin etusivulla siis suositellaan 'hääelokuvia' ja 'tiivistunnelmaisia trillereitä'.

Meillä Netflix oli kaksi kuukautta kokeilussa. Kun mieheni kertoi ensimmäisen kerran hankkineensa tällaisen, muljautin silmiäni ja varmistin, että ethän maksa tuosta ja pääseehän siitä eroon. Kahden päivän päästä kyselin, että mitäs tuo sitten maksaisi kuussa ja viikon käytön jälkeen toivoin, että tämä palvelu oli tullut jäädäkseen.

Ja parasta on, että Netflix muistaa missä kohtaa elokuva jäi kesken tai minkä jakson How I Met Your Motheria katsoin viimeksi. Viikkojen jälkeenkin. Minä siis suosittelen.

Vierivä nainen ei sammaloidu

Hertta

Hertan polvet - kuin kaksi marjaa.

Olen ollut kuukauden poissa pelistä. Näkyyhän se tekstinkin määrästä. Tosin täytyy kyllä sanoa, että luulin joulukuusta tulevan oikein extra-aktiivinen blogailukuukausi minulle. Polveni leikattiin taas ja olen nyt siis neljä viikkoa lähinnä vain istunut ja juoksuttanut lähelle osuvia ihmisparkoja. Luulin, että pelaisin paljon Simssiä ja opettelisin käyttämään sitä aiemmin mainitsemaani järjestelmäkameraa. Kuvittelin tekeväni paljon käsitöitä ja juovani hurjia määriä teetä.

Mihin ihmeeseen siis on saikku tähän asti kulunut? No olen katsonut todella paljon televisiota. Leffoja on kulunut parhaimmillaan kuusi päivässä. Ja niistäkin iso osa joskus jo näkemiäni rainoja. Taitaa siis olla niin, että todellinen luontoni ei olekaan aikaansaava runosielu, jota työnteko tai opiskelu on rajoittanut vaan olen patalaiska lusmu. Mutta tämän tekstin tarkoitus ei ole haukkua entisestään levinnyttä takalistoani tai ruusuina kukkivaa ihoani. Ajattelin pikemminkin kertoa siitä, millaista on minun näkökulmastani joutilas elämä.

Ensinnäkin huomaan ikävöiväni töihin niin, että kurkkua kuristaa. Minusta ei kai olisi työttömäksi. Tykkään hurjasti lojua television ääressä ja vietän sillä lailla leijonan osan vapaa-ajastani, mutta täyspäiväiseksi sohvaperunaksi minusta ei ole. Tykkään passuuttaa ihmisiä. Miksi ihmeessä nousisin sängystä hakemaan lasin vettä, jos kumppani on vielä jalkeilla? Passuuttamisellakin on kuitenkin rajansa. Alkaa käydä todella nöyryyttäväksi, kun samainen kumppani pitää huutaa nostamaan suihkun lattialle pudonnut saippua - minä kun en uskalla kurottaa nostamaan sitä, etten horjahtaisi.

En ole ulkoilmaihminen. Kesäisin pelkään hyönteisiä ja talvella kartan kylmää ja pimeää. Vietin liki koko joulukuun vanhempieni luona Jyväskylässä ja oli suorastaan elämys, kun äiti vei minulle kuistille tuolin, että sain istua ulkona ja katsoa, kun talitintit vierailivat lintulaudalla. Kyyhötin siinä haltioituneena ja lähinnä läähätin keuhkoihini raikasta, pakkasen kirpaisemaa ilmaa. Tunsin juopuvani kaikesta luonnon valosta ja äänistä ja hämmentävästä, suodattamattomasta ilmasta.

Tämä sairasloma on ollut jälleen kerran kasvattava kokemus. Kaipaisin kunnon pysähtymistä ensimmäisten työkuukausien jälkeen. Olen hienosti päässyt lataamaan akkuja ja vähän pohdiskelemaan suhdetta alaan, jonka olen itselleni valinnut. Pitkä stoppi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä. Olisin jo valmis taisteluun. En kuitenkaan saa vielä koko tammikuun aikana palata toimistolle, sillä kirurgi kirjoitti minulle kuukauden saikun (jonka luulin saavani) sijaan liki kaksi kuukautta. Eli tässä olisi vielä melkein neljä viikkoa istuskelua edessä. Argh!

Ja loppukaneetiksi vielä pikkuinen tuuletus:
Vuosi bingoa takana! Yli 70 jänskää tekstiä! Uusi bingovuosi alkakoon!

Vuodenvaihteen ajatuksenvirtaa

Ässä

Uusi vuosi tarkoittaa useimmille uutta alkua. Luvataan venytellä joka ilta, pitää tipaton, lakata murehtimasta turhista tai juosta maraton seuraavana kesänä. Ajatella, miten yhteen hetkeen liittyy niin voimakasta symboliikkaa, että se saa ihmiset uskomaan muutokseen itsessä tai muissa. Toisen kategorian ihmiset taas eivät lupaa mitään, koska eivät usko pystyvänsä pitämään lupauksiaan.

Olen joinain vuosina asettanut itselleni lähinnä eräänlaisia suosituksia tulevan vuoden suuntaviivoista. En tiedä olenko niin vanha, että olen alkanut myös katsella elämää taaksepäin. Miettiä, mitä olen saavuttanut. Minne olen päätynyt. Ja ennen kaikkea: mitä reittiä olen kulkenut.

 Joku (lue: äitini) voisi sanoa, että olen saavuttanut paljon eri elämän osa-alueilla: päässyt yliopistoon kahdesti, löytänyt oman alani, saanut haalittua uskomattoman määrän ystäviä, ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, minut valittu useampaan luottamustehtävään ja olen kerännyt mukavan määrän työtodistuksia. Huolimatta tästä kaikesta hetkittäin tuntuu, etten ole saavuttanut vielä juuri mitään.

 

Lukioaikana suunnittelin, että olisin 25-vuotiaana valmistunut, onnellisesti naimisissa ja mieluiten myös raskaana. Ajattelin, että silloin viimeistään täytyy alkaa perhettä keräillä. Täytän tänä vuonna 27, enkä ole parhaillaan edes parisuhteessa. Lukiotytön haaveet on siis lytätty jo aikaa sitten. Enkä voi väittää, etten kokisi epäonnistuneeni. Tajusin toki jo 20 ikävuoden jälkeen, ettei perheen perustamisella ole noin kova kiire, mutta paremman puoliskon löytäminen on osoittautunut melkoiseksi taisteluksi.

Pariutuneet ystävät ympärillä luovat toisaalta toivoa siitä, että ainakin on mahdollista löytää yhteinen onni jonkun kanssa. Toisaalta hetkittäin tunnistan itsessäni kateuden ja katkeruuden sävyjä. ”Happiness is real when shared” sanoo jokin kulunut sanonta ja on valitettavan oikeassa. Toinen ehkä vielä latteampi tokaisu kuuluu ”onni ei tule etsien, vaan eläen”. Näin ollen pyrin asettamaan tulevan vuoden ohjenuorakseni etsimisen lopettamisen.

Hieman surkuhupaisin mielin lueskelin eräälle kirjoituskurssille lukion jälkeen synnyttämääni runokokoelmaa. Huh, miten paljon maailmantuskaa! Toisaalta moniin tunnelmiin saatan samaistua edelleen. Koitin etsiä sieltä jotain toiveikasta värssyä, mutta aika synkkänä oli nuori taiteilija runoillut. Tässä teille elämäni ensimmäiset, ah niin riipivät, sydänsurut:

Erottamattomat

Pese kaikki vaatteesi kahdesti.

Hakkaa pyykkilautaa vasten niin,

että sormet ovat verillä

                                            henki ei kulje.

 Opettele vaihtamaan pussilakana

yksin.

 Piilota valokuvat ja lahjat.

Piilota ne tunteidesi mukana tallelokeroon.

Hukkaa avain vähintään vuodeksi.

Unohda, minne olet sen laittanut.

 Kuivaa poskesi.

 Juokse toiseen suuntaan

niin kauas,

ettet löydä enää takaisin.

 Pelasta itsesi,

kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

 Sinulla on hyvä ennuste.