Kahdesta kepistä yhteen

Hertta

Viime viikolla sain vihdoin luopua toisesta kyynärsauvastani. En ole naisena siitä epävarmimmasta päästä. Olen ehkä vähän ressaaja ja mietin paljon muiden sanomisia, mutta uskallan tehdä asioita - riipaista. Kyllä se pistää tämmöisen wannabe-amatsoonin aika nöyräksi, kun vihdoin olisi lupa ottaa ensimmäinen 'normaali' askel ja joudun jumpparille myöntämään, että pelottaa. Nyt, kun olen jo vajaan viikon käpytellyt niin, että lasken painon vuoroin molemmille jaloille, mokoma pelko jaksaa taas ihmetyttää. Odotin monta viikkoa malttamattomasti, että pääsisi tuosta Elmasta nyt. (Nimesimme kepit tällä kertaa Elmaksi ja Selmaksi). Olin ihan innoissani, kun meni harjoittelusaliin. Mutta sitten, kun vihdoin tuli aika laskea paino leikatulle jalalle, heilahdin yllättäen taaksepäin - takaisin terveelle jalalle. Kyseessä ei oikeasti ole mikään suuri juttu ja nyt se on ohi, mutta toivon taas hetken muistavani millaista on, kun vastaan nousee seinä, jota ei vain pysty ylittämään. Monella ihmisellä on elämässään paljon korkeampia seiniä, joita on paljon vaikeampi ylittää. Ymmärrän heidän vaikeuksiaan taas hiukan paremmin.

Tällainen leikkausrumba ja jatkuvat kuntoutukset eivät varmaan usein aiheuta kärsijöissään halua taputtaa itseään olalle. Useimmin tällainen lannistaa ja alkaa nopeasti ketuttaa. Itse olen käynyt syvällä itsesäälin alhossa muutamana synkkänä hetkenä. Eniten tässä on kuitenkin jurpannut se, etten ole ollut onnettomuudessa tai urheillut polvea rikki, siinä oli 'valmistusvirhe'. En voi mitenkään syyttää itseäni tai vaikkapa jotain rattijuoppoa asiasta. Tämä oli minussa sisäänrakennettu samaan tapaan kuin vihreät silmät ja tatin muotoiset isovarpaat.

Kuitenkin, nyt kun saan taas kävellä, vaikkakaan en juosta puoleen vuoteen, läiskin itseäni selkään uudestaan ja uudestaan. Pelkoni sairaaloita ja lääkäreitä kohtaan ei ole hälventynyt mihinkään. Tsemppasin kuitenkin itseni leikkaukseen asti. Vaikka polvi leikattaisiinkin monta kertaa, on melko selvää, että tulevaisuudesssani siintää tekonivel. Kyseessä ei kuitenkaan ole asia, jonka pitäisi antaa lannistaa. Ensi viikosta alkaa taas uusi raivokas kuntokuuri. Tämä raejuusto reisistä pitää sulattaa ja sehän käy, kun vihdoin saan tehdä jotain aerobista. Olin pitkin sairaslomaa aika kekseliäs liikkumisen ja itseni ruokkimisen suhteen. Vaikka apua pitikin ajoittain pyytää, yritin tehdä mahdollisimman paljon itse, ihan jo energiankulutuksenkin vuoki.

Töihin palaaminen jännittää. Siellä on tapahtunut niin paljon ja minulla on paljon kiinniotettavaa. Vähän kyllä huolestuttaa, että jotain tärkeää on jäänyt tekemättä. Toisaalta on ihanaa päästä nappaamaan kiinni arjesta. Helmikuu, maaliskuu, huhtikuu ja sitten onkin ihana toukokuu. Seuraavat neljä kuukautta lupaan omistaa itselleni ja ennenkaikkea oikealle reidelleni.