Vierivä nainen ei sammaloidu

Hertta

Hertan polvet - kuin kaksi marjaa.

Olen ollut kuukauden poissa pelistä. Näkyyhän se tekstinkin määrästä. Tosin täytyy kyllä sanoa, että luulin joulukuusta tulevan oikein extra-aktiivinen blogailukuukausi minulle. Polveni leikattiin taas ja olen nyt siis neljä viikkoa lähinnä vain istunut ja juoksuttanut lähelle osuvia ihmisparkoja. Luulin, että pelaisin paljon Simssiä ja opettelisin käyttämään sitä aiemmin mainitsemaani järjestelmäkameraa. Kuvittelin tekeväni paljon käsitöitä ja juovani hurjia määriä teetä.

Mihin ihmeeseen siis on saikku tähän asti kulunut? No olen katsonut todella paljon televisiota. Leffoja on kulunut parhaimmillaan kuusi päivässä. Ja niistäkin iso osa joskus jo näkemiäni rainoja. Taitaa siis olla niin, että todellinen luontoni ei olekaan aikaansaava runosielu, jota työnteko tai opiskelu on rajoittanut vaan olen patalaiska lusmu. Mutta tämän tekstin tarkoitus ei ole haukkua entisestään levinnyttä takalistoani tai ruusuina kukkivaa ihoani. Ajattelin pikemminkin kertoa siitä, millaista on minun näkökulmastani joutilas elämä.

Ensinnäkin huomaan ikävöiväni töihin niin, että kurkkua kuristaa. Minusta ei kai olisi työttömäksi. Tykkään hurjasti lojua television ääressä ja vietän sillä lailla leijonan osan vapaa-ajastani, mutta täyspäiväiseksi sohvaperunaksi minusta ei ole. Tykkään passuuttaa ihmisiä. Miksi ihmeessä nousisin sängystä hakemaan lasin vettä, jos kumppani on vielä jalkeilla? Passuuttamisellakin on kuitenkin rajansa. Alkaa käydä todella nöyryyttäväksi, kun samainen kumppani pitää huutaa nostamaan suihkun lattialle pudonnut saippua - minä kun en uskalla kurottaa nostamaan sitä, etten horjahtaisi.

En ole ulkoilmaihminen. Kesäisin pelkään hyönteisiä ja talvella kartan kylmää ja pimeää. Vietin liki koko joulukuun vanhempieni luona Jyväskylässä ja oli suorastaan elämys, kun äiti vei minulle kuistille tuolin, että sain istua ulkona ja katsoa, kun talitintit vierailivat lintulaudalla. Kyyhötin siinä haltioituneena ja lähinnä läähätin keuhkoihini raikasta, pakkasen kirpaisemaa ilmaa. Tunsin juopuvani kaikesta luonnon valosta ja äänistä ja hämmentävästä, suodattamattomasta ilmasta.

Tämä sairasloma on ollut jälleen kerran kasvattava kokemus. Kaipaisin kunnon pysähtymistä ensimmäisten työkuukausien jälkeen. Olen hienosti päässyt lataamaan akkuja ja vähän pohdiskelemaan suhdetta alaan, jonka olen itselleni valinnut. Pitkä stoppi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä. Olisin jo valmis taisteluun. En kuitenkaan saa vielä koko tammikuun aikana palata toimistolle, sillä kirurgi kirjoitti minulle kuukauden saikun (jonka luulin saavani) sijaan liki kaksi kuukautta. Eli tässä olisi vielä melkein neljä viikkoa istuskelua edessä. Argh!

Ja loppukaneetiksi vielä pikkuinen tuuletus:
Vuosi bingoa takana! Yli 70 jänskää tekstiä! Uusi bingovuosi alkakoon!