Pakko avautua

Ässä

Olen ajatellut ehdottaa Valtioneuvostolle uuden viraston perustamista. Se voitaisi nimetä vaikka avautumiskeskukseksi. Avautumiskeskukseen voisi mennä kuka tahansa, minä päivänä ja vuorokaudenaikana tahansa ja purkaa patoumansa täysin estoitta tiskin (panssarilasin) takana istuvalle ihmishenkilölle. Tiskillä oleva ihmisraukka kuuntelisi ja ottaisi vastaan avautumisen avosylin. Tiskejä pitäisi tietenkin olla ruuhka-aikoja varten enemmän kuin yksi, mutta mitään vuoronumerosysteemiä avautumiskeskukseen ei pidä laittaa, vaan avutumiskeskuksessa pätevät viidakon lait: heikoin ja hiljaisin jonon päähän.

Vuosien asiakaspalvelutyössä olon jälkeen minulle on syntynyt voimakas fiilis siitä, että ihmisillä on usein tarve avautua. Joissain tapauksissa he jopa itse ymmärtävät avautuvansa väärästä asiasta väärälle henkilölle, mutta eivät siitä huolimatta estele avutumispurkauksen tuloa. ”Tiedän, ettet sinä tälle asialle mitään voi, mutta...” ; ”Ymmärrän, ettet sinä tästä päätä, mutta..” Tällaisia lauselmia kuulen usein. Niiden kuunteleminen vain tekee työstäni joskus kovin turhauttavaa, asiat harvoin etenevät avautumalla ja raivoamalla. Niinpä avautumiset voisi ulkoistaa täysin avautumiskeskukseen ja muissa asiakaspalvelutilanteissa voitaisi sitten keskittyä itse asian hoitamiseen.

Muuan rouva juuri taannoin aloitti asiakastilanteen sanoen ”Minä haluan tietää, miksi eduskunta on säätänyt sellaisen lain, että...” Ja minä en ole töissä eduskunnassa enkä juristi. Asiakastilanteeseen meni hänen rutkutuksestaan johtuen arviolta 15 ylimääräistä minuuttia ihan vain siksi, että keskustelimme (hän avautui) Suomen yhteiskunnan rappeutumisesta. Rouva nyt nukkuu kuulemma muutenkin rahat tyynyn alla, koska kaikki pankit ovat epäluotettavia riistäjiä.

Avautumistilanteissa peräänkuulutetaan usein myös esimiestä paikalle. Yleensä esimiehellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä ja työntekijä saattaa tietää asian kaikin puolin muutenkin paremmin, mutta jostain syystä esimiehen kaipuu on monella valtaisa. Näin ollen avautumiskeskuksissakin olisi tietenkin aina esimies paikalla, jolle asiansa voi esittää. Ja esimies vastaa ja antaa pahoittelulahjuksena avaimenperän tai pullakahvilipukkeen. Tietenkin pitää löytyä myös mahdollisuus kirjallisiin valituksiin, jotka voi jättää laatikkoon, jota ei tyhjennetä koskaan. Jotkut saattavat avautuessaan heittäytyä aggressiivisiksi, joten heitä varten avautumiskeskuksesta löytyisi pehmustettuja kulmattomia huoneita, jossa he voivat hakata päätään tai asiakaspalvelijanuken päätä seinään. 

 Miltäs kuuloistaisi tällainen avautumiskeskus? Ainakin työantajana se olisi varmasti kerrassaan houkuttava. Ehkä työntekijöille pitäisi maksaa niin likaisen kuin vaarallisen työn lisää ja vielä vaikka sunnuntailisää kaikilta päiviltä. Tervemenoa avautumaan!

(Avautumista tasapainottamaan Tampereen Arboretumin kukkaloistoa)

Muutto Vantaalle

Hertta

Sain töitä Vantaalta. Siispä muutin sinne. Toivottavasti en saa tätä kuulostamaan liian helpolta. Ensin piti vakuuttaa tuleva työnantaja siitä, että mua kannattaa haastatella. Sitten piti vakuuttaa rekrykonsultti siitä, että olen oikeesti hyvä tyyppi ja teen työni kiltisti. Jälkimmäinen oli hurjassa flunssassa aika hankalaa, mutta molemmat meni sen verran hyvin, että työpaikka irtosi. Ja yhä kuulostaa todella helpolta. Töiden saaminen ei sitä ole. Tosin olen sitä mieltä, että perusduunia, kuten siivoamista, on aina halukkaille tarjolla. Mitä spesifimpi työ ja enemmän siitä kiinnostuneempia, sitä vaikeampaa. Mutta tämähän on itsestäänselvyys.

Ja työn saatuani tarvitsin asunnon. Senkin saamisen saan kuulostamaan helpolta. Jokunen sähköposti ja puhelu vvo:lle ja sitten sieltä jo tarjottiin kämppää. Tätä projektia helpotti luultavasti se, että olin jo vvo:n asukas, etsin toisen vvolaisen kanssa kolmiota ja sellaiselta alueelta Vantaata, jonne ei ole kauheaa tunkua.

Piirsin kuvan kämppiksestäni.

Mieheni rakensi linnotuksen.

Tavaroiden pakkaamisen aloitin Tampereella heti, kun kuulin, että lähtö tuli. Eli pöljä kun olen, asuin liki kuukauden pahvilaatikkojen keskellä. Viimeisen viikon asuin laatikko- ja jätesäkkilinnassa. Muuttaminen itsessään on kauhean stressaavaa. Se miten organisoida tavaroiden siirto kaupungista toiseen, kuka kantaa missäkin päässä, mahtuuko sohva, kulkeeko sänky... Pakkaamisesta ja purkamisesta ihan pidän, vaikka ne ovatkin aika hitaita prosesseja. Pakatessa pitää tehdä inventaariota tavaroista jotka säilytetään, heitetään keräykseen tai poistetaan roskikseen. Purkaminen on salapoliisityötä: "mikä tämä on? meneekö kylppäriin vai pöytälaatikkoon? tarvitaanko tätä viikottain vai meneekö ylähyllylle?". Kantaminen on hikistä ja vihaista puuhaa. Tai olisi, ellei lähiympäristö olisi täynnä positiivisia tarmonpesiä. Hämmästyin aina kun jokin auto tai paku oli tyhjä. Kaikki meni niin nopeasti. Itse vain pyörin ympyrää ja tuskailin.

Tavaroitani kämppiksen huoneessa.

Olohuoneen sisustusta.

Nyt olen sitten täällä. Vantaalla. Yksin isossa, keskeneräisessä asunnossa. Kämppis muuttaa parin viikon päästä, mikä on oikeastaan kiva. Ehdin nimittäin laittaa tavarani paikalleen ja varata kaikki hyvät hyllypaikat itselleni. Tosin asuinkumppanini on minua päätä lyhyempi, joten hyllyjako menee luontevastikin tahoilleen sopivasti. Ehdin myös totutella uuteen työhön ja äkäillä yksinäni, joten ei tarvitse väsymystä ja hämmennystä purkaa toiseen ihmiseen. Onneksi näen mieheni aina viikonloppuisin niin pääsen silloin mököttämään. Niin tosiaan, aviomieheni jäi Tampereelle. Ei me sitten oltu vuottakaan aviossa ennen asumuseroa. Sovittiin, että viikonloput otetaan deittailupohjalta eli tehdään mahdollisimman usein jotain kivaa yhdessä. Skype helpottaa pahimpaan eroahdistukseen. En silti suosittele kenellekään.

Hääkirjaan sivuja

Hertta

Kesä on villiä ja vapaata, mutta samaan aikaan yhtä sitoumusta. Tähän aikaan vuodesta "sidotaan paljon solmuja". Olimme juuri viime viikonloppuna yksissä häissä ja tässä elokuussa olisi toiset. Viime viikonlopun häät olivat perinteiset suomalaiset: juhlapaikka oli järven rannassa, ruokana oli lohta ja morsian ryöstettiin. Jännä juttu muuten, miten samat yhdistelmät toistuvat (siihen ne perinteet perustuu), mutta ne voidaan toteuttaa hyvin tai huonosti. Viime viikonlopun häät olivat intiimit ja hauskat. Nautimme olostamme, vaikka emme läheisesti juhlaparia tunnekaan. En ole vielä joutunut huonoissa häissä lusimaan, mutta kyllähän meille tosi-tv on näyttänyt, miten homma voi mennä pieleenkin.

Elokuussa oleviin häihin emme pääse. Harmittaa, sillä tämä pari sanoo toisilleen tahdon Sveitsissä. Kyseessä on puolisoni serkku; morsiamen äiti on sveitsiläinen ja hänen täys-sveikki avomiehensä. En ole vielä ollut häissä, jotka eivät olisi täysin suomalaiset, kahden suomalaisen välillä. Senkin vuoksi olisi ollut mielenkiintoista päästä näihin hippoihin.

Erilaisista häätraditioista kertoo jo kaasolta(?) saamamme kirje. Hän pyytää kaikkia häävieraita askartelemaan sivun hääkirjaan. Sivu saa kuulemma sisältää ihan mitä vain runoista valokuviin tai piirrustuksiin. Mieheni tuskastui hommasta oitis, joten päätin askarrella sivut meidän molempien puolesta.

En voi sietää häävärssyjä. Ilmeisin idea olisi tietty ollut kirjoittaa joku suomalainen "Lempi on kuin porraspuu/ jotkut siihen kompastuu./ Ette menneet nurin narin/ muodostatte hyvän parin.". Karseeta... Aikani sitten koitin muistella rakkauslauluja, joissa olisi hyvä sanoma. Tätä tehtävää hankaloitti vuorostaan syvä inhoni suomalaista musiikkia kohtaan. Tässä kohtaa luovuin koko Suomi-teemasta ja päätin etsiä jonkun sopivan kansainvälisen lurituksen, jossa olisi rakkauden lisäksi vähän pilkettä. Täydellinen biisi löytyi Ally McBealin soittolistalta: Barry White - You are the First, My Last, My Everything. Sanoissa on aitoa jumaloimista, mutta myös jotain hauskaa ja henkilökohtaista. Ja hyvällä tuurilla juhlapari tietää yhdistää sen hauskaan televisio-ohjelmaan.

Toiseen sivuun halusin liittää ruokareseptin. Ja tottakai se resepti on tämän blogin lukijoille tuttu, minun ja mieheni bravuuri: moussaka. Nyt sitten toivon, ettei kumpikaan juhlaparista ole laktoosi-intolerantti. Ruoan voi onneksi tehdä kasvis-versiona, mutta täysin maidottomana, ilman valtavaa kasaa juustoa, se ei toimi.

Teettäähän tämä juhlavierailla työtä, mutta idea on kyllä aivan loistava! Ajattelin itse, että läheisen ystävän häihin voisi lahjaksi vääntää vastaavan. Tosin ihan vain kaveriporukan kesken. Itse metsästin valokuvia vieraskirjaamme varten ennen omia häitäni ja siinäkin oli aikamoinen homma! Saatikka sitten, että tällaisia askarteluja odottelisi joka juhlavieraalta.

Tuunausnurkan kollaasi

Arpa

Vaikka en itse ole juuri saanut nauttia kovinkaan kummoisesta kesälomasta, ilmeisesti mielikuvitukseni on sellaiselle lähtenyt... kovin heikosti nyt syntyy ajatuksia blogiamme silmällä pitäen. Toivottavasti ajatus lähtee elokuun tullessa rullamaan ja uusia ideoita tupsahtelisi aivokoppaan.

Koska sen kummempia neronleimauksia ei tänään iltataivaalla räjähtele, päätin nyt kerätä tuota edellisessä postauksessa lupaamaani kuvakokoelmaa erinäisistä tuunausprojekteista. Ihan kaikkia en tähän laittanut, mutta kyllä silti kuvausprojektin edetessä alkoi tuntua siltä, että onkos meidän taloudessa yhtään "normaalia" huonekalua missään. Ja kun pohtimista oikein tosissani harjoitin, tajusin, ettei meillä tosiaankaan ole sängyn lisäksi yhtään huonekalua, joka olisi kaupasta ostettu uutena ja annettu kyseisen mööbelin pysyä siinä ulkomuodossaan, jossa se on kotiin raahattu. Huonekalut ovat siis joko muilta saatuja, käytettynä ostettuja ja tuunattuja, itse väsättyjä tai uutena ostettuja ja tuunattuja (etenkin ikealaisille kalustuksille uskaltaa tehdä mitä vaan, vaikka olisikin sinänsä uutta ja ehtaa tavaraa). Seassa on myös pari roskalavan aarretta.

No, mitäs sitä uusia ostamaan, kun vanhoillakin pärjää - varsinkin kun niitä vähän ehostaa, tai rakentaa kokonaan itse. Kiitollista on, että siippani ei ole vielä ainakaan osoittanut kiinnostusta uusiin ja kiiltäviin huonekaluihin, joten saan jatkaa kämpän täyttämistä erinäisillä projekteilla. Ja välillä olen huolinut miehenkin mukaan tuunailuun, etenkin silloin, kun on pitänyt rakentaa jotakin. Kyllä silloin on koti-insinööristä apua.

Keikalla ja kaljalla

Hertta

Heinäkuu on kesän parasta aikaa. Törkeesti menoja ja liian vähän päiviä. Tänä vuonna sade on kyllä haitannut ihan kaikkea hauskanpitoa, mutta ainakaan omalla kohdalla mikään riemu ei ole täysin estynyt. Kesään kuuluu erottamattomana osana musiikkikeikat. Ihan perinteisiä festarireissuja en enää harrasta. Ei telttailua mulle. Mutta lämmin kalja ja meteli kyllä uppoaa. Olen tänä kesänä käynyt Tuskassa ja juuri viime viikonloppuna oli ZZ Topin keikka Kaisaniemessä. Kovasti toivoisin pääseväni vielä johonkin ulkoilmakonserttiin, mutta valtaisa elämäntilanteen muutos hankaloittaa nyt ihan kaikkea. Muutun elokuussa työntekijäksi opiskelijan sijaan.

ZZ Top oli muuten kova. Partasuut soittivat kiltisti melkoisen hittikimaran eli tällainen sunnuntaipäivän fanikin pystyi laulamaan mukana. Myös minulle tuntematonta tuotantoa soitettiin, mutta yleisölle se oli selvästi sitäkin tutumpaa. Vanhat herrat olivat juuri niin viihdyttäviä kuin saattoivat. Biisien väliin heiteltiin muutama sana suomea ja kyseltiin fiiliksiä ja kerrottiin omia. Mitään yletöntä huudatusta ei edes yritetty. Eikä se omasta mielestä olisi sopinutkaan arvokkaiden setien imagoon. Kyllä ne maar mageesti soittivat. Musiikin teorian tai kikkailun päälle en ymmärrä, mutta tiedän, kun jokin kuulostaa omaan korvaan hyvältä. Tämä kuulosti. Sateesta huolimatta. 

Väki keikalla oli hyvin laidasta laitaan. Oli naperoita ja moottoripyöräporukkaa. Surffaripoikia ja täti-ihmisiä. Jengiä oli todella paljon. Enkä nähnyt kuin yhden pienen niskalenkin, kun tuntematon yritti tunkea jonkun porukan sadesuojan alle. Tosin en olisi pahemmin uskaltanut alkaa heilua ja aukoa naamaani tuolla keikalla. Sen verran värikästä ja humalaista porukka oli (minä myös!).

Tein itselleni ja siskolleni keikkaa varten perus putkihuivit. Ajateltiin, että jenkki-kuosi sopii texasilaisen yhtyeen esitykseen hyvin. Saatiin jopa kommenttia, positiivista. Tuollaiset pitkänmalliset eli kolmelle lenkille sai kietaistua kaulan ympäri. Sininen osuus on Eurokankaasta 'kiiltävä bilekangas'-nimistä materiaalia, tai jotain sinnepäin. Tilkkulaarista löytyil. Ei mitään äärimmäisen kivantuntuista ihoa vasten, mutta mageen näköstä. Puna-valkoinen-osuus on tavallista pehmeää puuvillaa. Täällainen huivi on todella helppo tehdä: ommellaan kankaan pitkät sivut yhteen pitkäksi putkeksi (nätti puoli sisäänpäin). Käännetään putki ympäri niin, että nätti puoli tulee ulospäin ja sitten ommellaan vaan päät yhteen. Tämä viimeinen osuus vaatii vähän kikkailua, jotta onnistuu nätisti ja suosittelen viimeistelyä käsin. Mutta yhteensä aikaa kuluu alle puolituntia eli vähemmän kuin kankaiden löytämiseen.

Yksinäisen illan uljas pelastaja

Ässä

Pahoittelut radiohiljaisuudesta toverit, kesätyöt ovat jäädyttäneet pään. Vallan liikutuin lukiessani Hertan rakkaudentunnustuksista, tack detsamma min kära vän! Välillä sitä miettii, mitä on tehnyt ansaitakseen Hertan ja Arvan kaltaisia aiiivan uskomattomia kimuleita ystävikseen.

Mutta täältä pesis taas ruokaa. Sateisena kesäpäivänä sinkkunaisen keittiön lämmittää mikä muukaan kuin ällömakea suklaaherkku, rocky road brownies. Tunnetustihan suklaa kohottaa mieltä ja keittiössä puuhailu vie ajatukset pois kinkkisistä könsikkäistä. Puhun ehkä vain omasta puolestani, mutta ainakin tuli makeanhimo taltutettua.

Olen bongannut reseptin joskus vuonna miekka ja kypärä Sara La Fountainin omasta kokkiohjelmasta ja sitä kävin googlailemaan. Suomi24 ei pettänyt tässäkään tilanteessa ja siellä ollutta reseptiä hieman säveltäen päädyin erittäin hyvään lopputulokseen. Korvasin valkosuklaan tummalla suklaalla ja jätin alkuperäisestä reseptistä desin(!) pois fariinisokeria.

Rocky Road Brownies

3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl suolaa
2 dl kaakaojauhetta
3  dl sokeria
1 dl fariinisokeria
2 dl tummaa suklaata paloina
2 dl sulatettua voita
4 kananmunaa
1 dl kahvia

Päällysherkku:
2 dl tummaa suklaata paloina
2 dl vaahtokarkkeja paloina
2 dl saksanpähkinöitä ujosti murskattuna

Vatkaile sula voi, kahvi ja munat kulhossa. Lisää joukkoon kaikki loput ainekset päällysnamuja lukuun ottamatta. Paiskaa taikina vuokaan ja vuoka  170 asteiseen uuniin. Paista herkkua uunissa 20–25 minuuttia. Miksaa päällysherkut keskenään. Ota vuoka pois uunista ja lisää herkut paistuneen brownie-pohjan päälle. Laita vielä päällystetty suklaaunelma uuni noin viideksi minuutiksi , että suklaa sulaa, mutta vaahtokarkit ei tummu liikaa. 

Tuore torttu maistuu parhaalta tietenkin kaffen kera.

Huijarin caesar-salaatti

Hertta

Tämän salaatin tekemiseen kuluu vartti ja kaloreita tulee enemmän kuin salaatista soisi, mutta on hyvää. Caesarin voi tehdä lihattomana, useimmin se on kanatäytteellä, mutta itse suosin näitä merenantimia. Mieluiten tekisin lohi-version, mutta katkis on ihan yhtä hyvä. Muita toimivia versioita ovat pähkinät, kylmäsavulohi, halloumi, sienet eli
melkein mistä vaan voi tehdä caesar-salaatin. Koska tämä on periamerikkalainen ruoka on kaiken keskiössä ja idea itse kastike. Me  käytimme Felixin valmisversiota, mutta myös esim. Pirkka on hyväksi koettu. Paras on tietty itse tehty.

Tarpeet:

• Kahta erilaista salaattia 
• Kirsikkatomaatteja
• Paahtoleipää
• Öljyä
• Valkosipulia
• Katkarapuja
• Punasipuli
• Parmesan-juustoa
• Sinihomejuustoa
• Caesar-kastiketta

Mikäli katkaravut ovat jäisiä, ota ne ajoissa sulamaan.

Paahtoleipää voi kuutioida 3-4 siivua per syöjä. Lämmitä öljy isossa pannussa ja heitä murskattua valkosipulia (2-5 kynttä) pannulle hetkeksi. Anna öljyn maustua ennen kuin heität kuutiot pannulle paahtumaan. Näitä kannattaa käännellä ahkeraan, etteivät kärähdä. Kun kuutiot ovat tarpeeksi rapeita, siirrä astiaan odottamaan ja peitä liinalla, etteivät jäähdy.

Katkaravut suositan paistamaan nopsaan samalla tavalla kuin leipäkuutiotkin eli kuumaan öljyyn valkosipulia ja sitten ravut perään. Nämäkin olisi hyvä yrittää pitää lämpiminä.

Suositan tekemään annokset suoraan lautasille. Pese ja revi salaattia alle. Pese ja puolita tomaatit päälle. Kaada leipäkuutiot ja katkaravut päälle. Rouhi sinihomejuustosta haarukalla isoja kimpaleita salaatin sekaan. Leikkaa vielä punasipulista muutama rengas päälle. Parmesania voi ripotella sekaan oman maun mukaan.

Tämän salaatin idea on siis kastikkeessa ja, koska en ikinä tee sitä itse, kutsun tätä huijarin salaatiksi. Isäni tekee mielettömän hyvän caesar-kastikkeen, joka ei ole majoneesipohjainen. Ehkä koitan sitä joskus. Mutta lopuksi siis soosia roiskitaan salaatin päälle roimasti ja ruokailun aikana sitä saa lisätä.

Tämä ei sitten ole mitään treffiruokaa, mutta toimii hyvin True Bloodin ja hyvän ystävän seurassa.

Tuunausnurkka - spraymaalaus sapluunalla

Arpa


Alkukommenttina on kiitettävä Herttaa erityisestä ahkeruudesta kesäkuun postausten osalta, ja tietysti ihanista sanoista edellisen julkaisunsa ohessa (lue edellinen teksti!). Ihana oot sinäkin!


No, asiaan... Tästä lähtee käyntiin tuunausnurkka! Leivonnan lisäksi erinäinen huonekalujen maalailu ja tuunailu tuottavat minulle suurta iloa. Mikään pienten asioiden äärellä paskartelu ei houkuta, mutta huonekalut ovat jo riittävän suuria työstettäviksi  meikäläisenkin koordinaatiolla. Laitan myöhemmin kokoelmaa erinäisistä projekteista, mutta nyt käydään läpi uusin yritys eli jakkaran tuunaus spraymaalauksen ja sapluunan avulla. Ja eihän tämäkään prokkis tietysti ollut ihan pelkkää onnistumista.. mutta sähläämälläkin selvittiin maaliin. Alla prosessin etenemistä vaiheittain.

Eli ensimmäiseksi valitaan kotoa jokin ruma ja halpa kohde, jota lähdetään tuhoamaan tuunauksella. Kohteeksi tässä tapauksessa valikoitui viiden euron muovinen IKEA-jakkara. Maaliksi valikoitui kirkas keltainen, koska sitä oli kaapissa jäljellä. Yhdistelmänä nämä olivat vähän huono, koska maalia ei ole tarkoitettu muoville.. tee sinä parempi valinta!

Maalauksen jälkeen jakkara näytti jo ihan kivalta ja pirteältä, mutta todellinen kokeilu oli spraymaalaus sapluunalla, joten tähän ei tyydytty. Maalia vedin kaksi kerrosta ja kuivua annoin päivän.


Sapluunan tein Hertalta saamieni hyvien neuvojen mukaan. Eli netistä kiva kuva tietokoneen ruutuun, kalvo ruudulle ja eikun piirtämään. Kalvoja saa nykyään lähinnä kirjakaupoista. Tässä olisi kannattanut tehdä sapluuna "keskelle" kalvoa, ei siis niin, että joudut leikkaamaan kalvon jostain kohtaa rikki. Tosi pitkälle raadeltu kalvo hankaloittaa myöhempiä tapahtumia.

No juu, eli valmis sapluuna siis näytti ihan kivalta. Spraymaaliksi valikoitui kaapista löytynyt mattamusta, joka sanoi olevansa ammattilaatuinen ja käyvän joka materiaalille. Tämän trötön olen saanu siipalta synttärilahjaksi, joten hintaspeksejä en osaa sanoa.



Spraymaalaus-operaatiosta en saanut kuvia, koska yksin oli koko suihkuttelu jo melko hankalaa. Ja kuten kuvasta näkyy, ei mennyt ihan putkeen. Spray tulee niin hirveellä paineella sieltä putilosta, että sehän heitteli mun sapluunaa ihan miten sattuu. Reunat siksi epätasaiset. Kiinnitä siis erityishuomiota ja ajatusta sapluunan kiinnittämiseen!






Erinäisten pelastusyritysten jälkeen jakkarasta tuli kuitenkin kohtuullinen. Vedin keltaista maalia pahimpien läiskien ja kuvion reunojen päälle. Lopuksi siistin kuvion reunat vielä permanenttitussilla, jotta reunasta sai edes jotenkin siistin.

Ei mikään kaunein tuotos, mutta opin paljon! Ja toverit, se on pääasia.

Puuttuva sana

Hertta

Olen tässä tovin pohtinut, että kielestämme puuttuu sana. Mielestäni ruotsissa tai englannissakaan sitä ei ole. Suomen kieli on vähän köyhä tunnesanojen suhteen muutenkin. Onhan meillä sanoja, mutta niiden käyttöaste taitaa olla aika alhainen, eikä sanan arvoa välttämättä käsitetä. Sanassa ’rakastaa’ on paljon voimaa, mutta ehkä se on siksi niin paljon vaikeampi sanoa kuin vaikka englannin ’love’. Toisaalta, kutsuessani kumppaniani ’rakas’-sanalla, siinä on todella paljon arvoa takana. Kaikenmaailman hanit ja beibit taipuu suussa helposti, ’rakas’ vaatii eforttia.

Aika harvoin tulee ystäviä kutsuttua ’rakkaiksi’, vaikka sitähän he ovat.  Kielestämme puuttuu siis mielestäni nimitys ystävälle, joka on paljon muutakin. Useimmilla meistä on tuttavapiiri, joista muutamat valikoituvat tavalla tai toisella muita läheisemmiksi. Ja näistä muutamasta saattaa jokunen käydä niin läheiseksi, että heitä pitää jo liki osana perhettä. Perhesiteet tosin määrittyvät verellä tai paperilla. Millä nimellä sitten voisi kutsua ihmistä, joka on enemmän kuin ystävä, ei mikään rakastaja, mutta joka ei ole virallisella tavalla osa lähipiiriäsi?

Itse asiassa monelle meistä oma ystäväpiiri saattaa olla läheisempi kuin viralliset sukulaiset. Itse olen aina asunut eri paikkakunnalla kuin kukaan sukulaiseni. Muutamat serkut olivat lapsuudessa hyvinkin läheisiä, maantieteellisestä erosta huolimatta, ja kaikki isovanhempani olivat minulle erittäin rakkaita. Nyt asun entistä kauempana heistä kaikista ja näen sukulaisiani kerran vuodessa. Vanhempani ja siskoni ovat minulle yhä äärimmäisen läheisiä ja käydessäni kotikaupungissani vietän heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin vain pystyn. He ovat siis ’äiti’, ’isä’ ja ’siskot’. Sitten minulla on vielä ’aviomies’. Kaikki nämä sanat on tarkkaan määritetty ja kun tällaisen mainitsee, tiedetään heti minkälaisesta sosiaalisesta suhteesta on kysymys.

Uudella työpaikalla kertoessani äitini olevan sairaanhoitaja kuulijat tietävät, että kyseessä on ihminen, joka minut on saattanut maailmaan. Entä jos kerron, että Ässä kävi Köpiksessä? Kutsun Ässää hyväksi ystäväksi. Voin selittää, että kyseessä on minulle erittäin läheinen ihminen, jonka käsiin luottaisin henkeni. Kuulostaa kauhean dramaattiselta, mutta miten muuten voisin välittää mielikuvan siitä, että nyt on sitten tosi tärkee tyyppi kyseessä. Ja tämä on siis se sana, jota olen kaivannut jo tovin. Sellainen, jonka avulla voisi parissa tavussa välittää tiedon ystävyyssuhteesta, joka on läheisyydessään perheen tasolla.

Bestistä en ala käyttää. Mielestäni bestiksiä voi 13-vuotiaalla olla yksi. Olen 26 kesää kohta nähnyt ja minulle on vuosien varrella karttunut puolisen tusinaa ’bestistä’. Olen aivan varma, että joku nokkela likkaporukka jossain päin tätä maata on ongelmani jo ratkaissut. Pohdin eri vaihtoehtoja yön pimeinä tunteita, kun flunssa piti minua hereillä. ’Lähis’, joka olisi lyhenne ’läheistestä ystävästä’, sai minut röhänauramaan siihen asti, että meinasin tukehtua yskääni.  Kuulostaa enemmänkin ’lähi-baarilta’. ’Rakis’ eli ’rakas ystävä’ herätti ajatuksia pienestä rakennustyömaasta. Lopetin pohtimisen sanaan ’meloper’ (’melkein osa perhettä) ja kävin nukkumaan. Ei auta kuin vain joka kerta selittää: ’Arpa, niijjust se tyyppi, jonka kanssa asuin vaihdossa ja joka on ihan törkeen mahtava ja hauska ja joka on aina menossa mukana.’ Onko ihme, ettei kukaan jaksa kuunnella mun juttuja?

Kesäskaba otti iskua

Hertta

Kirjoitin kesäkuun alussa, että nyt yritän vähän liikuttaa itseäni enemmän. Alku olikin hyvä, pääsin jumppaan ja kävin pitkillä lenkeillä ja muistin jopa venytellä. Sitten selvisi, ettei Atalpa (yliopiston kuntoilumesta) ole auki aamupäivisin eli työpäivinä en pääse liikkumaan, koska olen iltavuorossa. Toisin sanoen, en oikke koskaan pääse jumppiin. Seuraavaksi tuli niin paljon reissaamista, etten ehtinyt tai jaksanutkaan hikoilla ylimääräistä. Nyt olen todella tiukassa, ilkeässä flunssassa.

Kirjoitin tammikuussa tekstin flunssan itsehoidosta ja olen nyt yrittänyt noudattaa omia neuvojani, mutta pakko tässä on nöyrtyä lääkärissä käymään. Lenssu pitäisi saada kuriin ennen viikonlopun Tuska-festailua.

Jahka koen parantuneeni, pitäisi siis se vähintään viikko himmailla. Olettaen siis, että tämä lenssu alkaa huomenna helpottaa. Heinäkuuksi on luvattu aurinkoista ja kuivaa säätä, joten luotan siihen, että edessä on vielä monta kierrosta Iidesjärveä ympäri. Harkitsen myös kuukauden kuntosalikorttia läheiselle raudan nosteluun keskittyneelle salille.

Tämä oli tällainen lyhyt päivitys tilanteesta. Kerron taas lisää, kun on jotain kerrottavaa.